Kenellä on oikeus unelmointiin?

Helsingin Sanomat (HS 6.1.19) julkaisi tänään yhteenvedon kyselystään, jossa pyysi ihmisiä viime keväänä kertomaan, kuinka niukkuudessa eläminen on vaikuttanut heidän elämäänsä ja esimerkiksi omaan toimintakykyyn ja luovuuteen.

Vastauksia tuli yli neljätuhatta.

Neljäntuhannen ihmisen otanta ei ole koko maan väestöön nähden kovin suuri, mutta jotakin se kertoo siitä miksi kansainvälisten onnellisuusmittareiden kärkipäässä keikkuvassa Suomessa osa ihmisistä elää syvästi onnettomina sellaisessa henkisessä ja taloudellisessa ahdingossa, joissa arjen täyttävät ajatukset itsemurhasta, häpeästä ja kyvyttömyydestä unelmoida mistään hyvästä.

Joulun alla uutisoitiin tilastoista, joiden mukaan meillä Suomessa on myös yli satatuhatta lasta, jotka elävät perheissä, jotka ovat taloudellisesti kansainvälisten köyhyysmittareiden asettamien rajojen alapuolella. Millaisilla odotuksilla näissä perheissä kasvavat lapset suhtautuvat omaan tulevaisuuteensa? Millaisia tulevaisuuden innovoijia ja yhteiskunnan rakentajia näissä perheissä kasvaa? Näitä lapsia on hyvinvointivaltio Suomessa satatuhatta liikaa.

Köyhyys on käsitteenä monisyinen ja pitää sisällään sellaista kokemuksellisuutta, jota köyhyyttä tai taloudellista niukkuutta kokematon ihminen ei pysty ymmärtämään. Moni voi huomaamattaan luisua ajattelemaan ettei Suomessa ole todellista köyhyyttä, koska kyllä pienelläkin palkalla ja tukien varassa pärjää, kunhan on vain kunnon ihminen, säästeliäs ja uuttera. Köyhyys ja taloudellinen ahdinko ei ole vain jotakin, joka näkyisi ihmisestä ulospäin tai pankkitilin saldona. Se pitää sisällään myös valintojen tekemisen kapeutumisen.

Kun ihminen joutuu liian pitkään sinnittelemään päivittäin sen varassa, että käytettävissä olevat varat määrittävät sen, voitko tavata muita ihmisiä, mitä voit valita kaupan hyllyltä ruoaksi, millaisia vaatteita päällesi tai millaisia asioita voit tarjota arjessa lapsillesi, loppuu myös unelmointi ja sosiaalinen elinpiiri kapeutuu.

Omassa työssäni lastensuojelussa olen vuosien saatossa nähnyt ja kokenut sen, millaiseksi kuoreksi ihminen pahimmillaan muuttuu kun elämästä katoaa olemassaolon sinnittelyn myötä myös lupa ja kyky haaveilla ja unelmoida. Perheissä tällainen ilmapiiri siirtyy väistämättä myös lapsiin, joiden kasvun varassa yhteiskuntamme tulevaisuus lepää.

Meillä on jo nyt olemassa yhteiskunnassamme kuilu niiden välillä, joilla tulevaisuuden suunnittelu ja unelmointi on päivittäinen itsestään selvyys ja joilla unelmointiin ei ole varaa henkisesti, eikä rahallisesti. Tuloerojen kasvu on huolestuttavaa, eikä sitä pidä hyväksyä.

Unelmointi kuuluu kaikille.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s