Anna mun kaikki kestää!- Blogi

Kenellä on varaa valita?

Sanotaan, että tulevista kevään eduskuntavaaleista on tulossa ilmastovaalit, sillä yksi politiikan kärkiteemoista tällä hetkellä on ilmastonmuutos. On väistämätöntä, että tulevalla hallituskaudella joudumme pohtimaan sitä, millaisilla poliittisilla ratkaisuilla säätelemme Suomea kohti ympäristöystävällisempää tulevaisuuttaa ja samalla myös otamme osaa ja kantaa globaaliin ilmastonmuutoksen hillitsemiseen.

Ilmastonmuutosta voidaan tarkastella niin globaalista, kansallisesta kuin kuluttajakohtaisesta näkökulmasta. Globaalia tai kansallista näkökulmaa voi pohtia myös kuluttajakohtaisesti, miettimällä millaisia ratkaisuja jokainen ihminen voi tehdä omassa henkilökohtaisessa elämässään ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Ajankohtainen tietous kierrättämisestä, hiilijalanjäljestä, ympäristöystävällisistä valinnoista ruokakaupassa ja vaateostoksilla, on varmasti tavoittanut jokaisen kuluttajan vuosien saatossa mainonnan ja median eri kanavien kautta. Keskusteluissa ja mainonnassa Ilmastonmuutoksen hillitsemisestä painotetaan usein myös, että jokainen voi pienillä arkipäivän valinnoillaan vaikuttaa asiaan osaltaan. Että jokainen pystyy pienilläkin arjen valinnoillaan tekemään päivittäisen ekoteon maapallon hyväksi.

Entä jos ihmisellä ei olekaan varaa valita?

Kun ihmisellä ei arjessaan ole varaa valita, ostaako hän Espanjasta lentokoneella maahan tuotettuja puoliraakoja tomaatteja vai perniöläisellä lähikasvihuoneella rakkaudella tuotettuja mukavan punaisia tomaatteja, ilmastonmuutosnäkökulmaa enemmän valinnassa painaa arjesta selviytyminen. Se globaali valinta, että espanjalainen viljelijä on saattanut käyttää tomaattien kasvatuksessaan haitallisia kasvimyrkkyjä ja laitonta siirtolaistyövoimaa, painaa vaakakupissa tomaattiostosta tehtäessä todennäköisesti vähemmän, kuin se, että kuluttajan on mietittävä miten saada rahansa riittämään myös seuraavalla viikolla.

Vanha suomalainen sanonta, että köyhän ei kannata ostaa halpaa, on menettänyt nykyisessä kulutusyhteiskunnassamme merkityksensä. Köyhän on ostettava sitä, mihin hänen rahansa riittävät. Pienituloisen on trendikkäästi ja ympäristöystävällisesti suosittava joukkoliikennettä, jos hänen tulonsa eivät riitä autoon, autovakuutukseen ja bensaan, vaikka päivittäinen työmatka vaatisikin kolmen eri joukkoliikenneyhteyden aikataulujen yhteensovittamista päivittäin. Toisaalta voi olla, että saman pienituloisen on ostettava se ympäristöä saastuttava 15 vuotta vanha auto, koska hänen ei ole mahdollista päästä työpaikalleen yhdelläkään joukkoliikenneyhteydellä ja kituutettava pienellä palkallaan espanjalaisia tomaatteja kaupasta valiten, koska suuri osa palkasta kuluu myös toimeentulonhankkimisen takaavan auton ylläpitoon.

Ympäristöystävällisyys tai ilmastonmuutoksen tiedostaminen ei ole pelkästään kiinni arjen pienistä valinnoista, vaan siitä että ihmiset eivät ole yhteiskunnallisesti tasa-arvoisessa asemassa tehdessään arvovalintoja.

Avain globaaliin ilmastonmuutokseen hillitsemiseen maailmassa, jossa maailman kahdeksan rikkainta ihmistä omistavat yli puolet koko maapallon rahavarannoista, on köyhyyden ja epätasa-arvoisuuden kitkeminen. Sitä se on myös kansallisella ja kuluttajakohtaisella tasolla.

Tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentamiseen meistä jokainen voi osallistua ilmaiseksi – äänestämällä.

Kenellä on oikeus unelmointiin?

Helsingin Sanomat (HS 6.1.19) julkaisi tänään yhteenvedon kyselystään, jossa pyysi ihmisiä viime keväänä kertomaan, kuinka niukkuudessa eläminen on vaikuttanut heidän elämäänsä ja esimerkiksi omaan toimintakykyyn ja luovuuteen.

Vastauksia tuli yli neljätuhatta.

Neljäntuhannen ihmisen otanta ei ole koko maan väestöön nähden kovin suuri, mutta jotakin se kertoo siitä miksi kansainvälisten onnellisuusmittareiden kärkipäässä keikkuvassa Suomessa osa ihmisistä elää syvästi onnettomina sellaisessa henkisessä ja taloudellisessa ahdingossa, joissa arjen täyttävät ajatukset itsemurhasta, häpeästä ja kyvyttömyydestä unelmoida mistään hyvästä.

Joulun alla uutisoitiin tilastoista, joiden mukaan meillä Suomessa on myös yli satatuhatta lasta, jotka elävät perheissä, jotka ovat taloudellisesti kansainvälisten köyhyysmittareiden asettamien rajojen alapuolella. Millaisilla odotuksilla näissä perheissä kasvavat lapset suhtautuvat omaan tulevaisuuteensa? Millaisia tulevaisuuden innovoijia ja yhteiskunnan rakentajia näissä perheissä kasvaa? Näitä lapsia on hyvinvointivaltio Suomessa satatuhatta liikaa.

Köyhyys on käsitteenä monisyinen ja pitää sisällään sellaista kokemuksellisuutta, jota köyhyyttä tai taloudellista niukkuutta kokematon ihminen ei pysty ymmärtämään. Moni voi huomaamattaan luisua ajattelemaan ettei Suomessa ole todellista köyhyyttä, koska kyllä pienelläkin palkalla ja tukien varassa pärjää, kunhan on vain kunnon ihminen, säästeliäs ja uuttera. Köyhyys ja taloudellinen ahdinko ei ole vain jotakin, joka näkyisi ihmisestä ulospäin tai pankkitilin saldona. Se pitää sisällään myös valintojen tekemisen kapeutumisen.

Kun ihminen joutuu liian pitkään sinnittelemään päivittäin sen varassa, että käytettävissä olevat varat määrittävät sen, voitko tavata muita ihmisiä, mitä voit valita kaupan hyllyltä ruoaksi, millaisia vaatteita päällesi tai millaisia asioita voit tarjota arjessa lapsillesi, loppuu myös unelmointi ja sosiaalinen elinpiiri kapeutuu.

Omassa työssäni lastensuojelussa olen vuosien saatossa nähnyt ja kokenut sen, millaiseksi kuoreksi ihminen pahimmillaan muuttuu kun elämästä katoaa olemassaolon sinnittelyn myötä myös lupa ja kyky haaveilla ja unelmoida. Perheissä tällainen ilmapiiri siirtyy väistämättä myös lapsiin, joiden kasvun varassa yhteiskuntamme tulevaisuus lepää.

Meillä on jo nyt olemassa yhteiskunnassamme kuilu niiden välillä, joilla tulevaisuuden suunnittelu ja unelmointi on päivittäinen itsestään selvyys ja joilla unelmointiin ei ole varaa henkisesti, eikä rahallisesti. Tuloerojen kasvu on huolestuttavaa, eikä sitä pidä hyväksyä.

Unelmointi kuuluu kaikille.